top of page

"Aina nenä kirjassa!"

Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2002. Pitkäaikainen haaveeni on pikku hiljaa siirtää päiväkirjani blogin muotoon.  Pääasiassa luen elämäkertoja ja poliittista historiaa. Rakastan pop-kulttuuria! Kesäni on pyhitetty dekkareille. Kirjoja on satoja. 

Päivitetty: 1.4.2022


Tämä kirja oli vuoden puhutuin kirja, josta kohistiin etukäteen. Iltapäivälehdet otsikoivat Loirin naisjuttuja ja seksiseikkailuja. Loirin spermaan liukastuminen nostettiin kirjan tärkeimmäksi anniksi. Se tuntui etukäteen vastenmieliseltä, enkä heti rietänyt kauppaan kirjaa ostamaan. Joulupukki kuitenkin päätti tuoda kirjan lahjaksi.


Jari Tervo on paras henkilö kirjoittamaan elämäkertaa Vesa-Matti Loirista. Loiri on renessanssi-ihminen ja taiteilija isolla T:llä. Sen vuoksi panojuttujen nostaminen otsikoihin ja niillä kirjan markkinoiminen tuntui loukkaukselta. En myöskään ymmärrä Tervon valintoja kirjoittaa niistä niinkin paljon.


Muutamassa kohdin kirjaa huokaisin syvään, kun asialla selkeästi mässäiltiin. Loirin poikamiesajasta ja vauhdikkaasta yöelämästä kerrotaan värikkäästi. Silti kerrotaan vielä kuinka Loiri heräsi aamulla vinkuvaan ääneen, jota luuli hiireksi. Ääni kuului keittiöstä. Kun hän lähti selvittämään onko keittiössä todellakin hiiri, löysi hän kämppiksensä harrastamassa seksiä takaapäin jääkaappia vasten. Vinkuva ääni lähti jääkaapista. Eiköhän asia olisi tullut ilman tätäkin tarinaa selväksi? Jotain olisi voinut jättää lukijan mielikuvituksen varaankin. En ymmärrä mitä lisäarvoa tämä tarina toi Loirin henkiökuvaan. Ei kerrassaan mitään. Ärsytti.


Onneksi näitä edellä kuvattuja kohtia ei kirjassa ole paljon. Loirin tarina kerrotaan todella perusteelisesti, mutta jaksot ovat suurimmaksi osaksi täydellisen pituisia. Kirjan rytmi on todella hyvä, eikä missään kohtaa puuduttava. Tämä onkin tärkeää, koska kirjssa on liitteineen yli 700 sivua. Spede Pasasen ja Loirin yhteistyöstä kertovaan vaiheeseen on paljon otettu asioita suoraan Tuomas Marjamaan Speden elämäkerrasta. Tarinat olivat samat, ei mitään uutta. Se häiritsi aavistuksen verran.


Luin suurella mielenkiinnolla Loirin teatteritöistä, joista tiesin vähemmän Seitsemää veljestä lukuun ottamatta. Seitsemän veljestä on suomalaisessa teatterihistoriassa omaa luokkaansa ja sen vaiheista oli kivaa lukea. Viihdyttävää oli lukea myös 1970-luvun teatteripiireistä, jossa vasemmistolaisuus oli voimissaan; kaikkia yritettiin käännyttää - paitsi Esko Salmista. Loiri oli lopulta hermostunut jatkuvaan painostukseen, enkä ihmettele. Vasemmistolaisuus olisikin vaikeasti sovitettavissa Loiriin, varsinkin kun hän teki paljon yhteistyötä Speden kanssa.


Loirin mielenterveysongelmista en ollut tietoinen, en ainakaan niiden vakavuudesta. Myös hänen raha-asioidensa huono tola sai minut kokemaan suurta myötätuntoa. On ollut harmillista, ettei hän ole voinut nauttia lahjakkuutensa hedelmistä laajemmin. Hän olisi sen ansainnut. Speden ja muutaman muun läheisen työtoverin tuki on kyllä hatun noston arvoinen.


Jari Tervo kuvaa hyvin Loirin tarinan edetessä aikakautta, jossa liikutaan. Jokainen luku saa tervomaisen yhteenvedon, mutta kokonaisuuden kannalta tulkinta puuttuu. Tervo korostaa Loirin erinomaisuutta läpi kirjan, mikä ei häiritse. Olen itsekin samaa mieltä. On sanomattakin selvää, että Loiri on merkittävä uomalaisessa kulttuurihistoriassa. Siksi olisin halunnut päästä vielä ylemmälle tasolle.. Kaipasin pohdintaa siitä, mikä Vesa-Matti Loirin rooli ja merkitys suomalaiselle kulttuurille on? Sillä olisi enemmän merkitystä kuin huumekokeiluilla, mustasukkaisuudella tai kouristuksen omaisilla orgasmeilla.








Kaipasin jotain kevyempää ja hauskaa luettavaa vuoden viimeisille päiville ja silmiini osui hyllyssä elämäkerta Spedestä. No kah, ehkäpä tässä olisi viihdykettä loppuvuoteen. Kyllähän siitä oli!


Olin lukenut vuosia sitten Spedestä Tommi Aution kirjoittaman elämäkerran. Se oli jäänyt mieleeni hyvinkirjoitettuna ja mielen-kiintoisena elämäkertana. En kuitenkaan muistanut kaikkea Spedestä, joten uusinta hänen elämästään olisi paikallaan.


Tuomas Marjamäki kirjoittaa todella hyvin ja niinkuin arvelinkin, mukana oli paljon huumoria. Sujuvasti tarina kertoo kuinka Pasasen Kustin pojasta Pertistä tuli Spede, suomalaisten rakastama monilahjakas viihdyttäjä, julkkis, johtaja ja monimiljonääri.


Tuomas Marjamäki on käyttänyt paljon erilaisia lähteitä. Tärkeimpinä ovat olleet Speden läheiset; Speden sisko Virpi., entinen vaimo Pirjo ja tytär Pirre sekä työkaverit. Merkittävä määrä lehtijuttuja, haastatteluja ja muuta kirjallista materiaalia on käyty läpi. Paljon sitä kuuteen vuosikymmeneen mahtuukin.


Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä enemmän kuvassa on Spede, ei niinkään Pertti. Pasanen oli erittäin tarkka yksityiselämästään, eikä paljoakaan kertonut siitä julkaisuudessa. Hän saattoi jopa käydä käsiksi salassa kuvaaviin valokuvaajiin ja repiä kameran heidän käsistään.


Aidoimman kuvan Pertistä saadaankin lapsuuden ja nuoruuden vaiheiden kautta. Kirjassa kerrotaan Pasasta opettaneista karmeista opettajista, joiden tapa kohdella oppilaita oli sadistista. Aivan kamalaa, että sellaisia opettajia on saanut olla kouluissa, olkoonkin, että kyse oli sota-ajasta. Spede kosti kaikille häntä kaltoin kohdelleille opettajille antamalla sketsihahmoilleen heidän nimiään. Uuno Turhapuro sai etunimensä ranskan ja saksan lehtorilta Uuno Hiltuselta ja Uunon paras kaveri oli aluksi Lettunen matematiikan lehtorin Tuomas Ohukaisen mukaan. Hän valmistui myös ylioppilaaksi, vaikka Hiltunen oli vannonut, ettei Pasasesta tule koskaan ylioppilasta. Tosin hän valmistui Iisalmen lukiosta, josta hänen vanhempansa järjestivät opiskelupaikan. Kuopion lyseossa hänellä ei ollut enää mahdollisuuksia opettajien vihamielisen asenteen takia.


Spedestä on annettu välin hyvin karkeakin kuva äkkiäpikasena ja huonona häviäjänä. Minulle päällimmäiseksi nousi kuitenkin kuva hyvin kiltistä ja erityisesti ystävilleen lojaalista miehestä. Hän joutui pari kertaa liikekumppaniensa huijaamaksi, ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla, joka jätti Pasaseen pysyvän jäljen. Sen jälkeen hän ei päästänyt lähelleen kuin harvoja ja valittuja henkilöitä. Ystävillään hän oli erittäin avokätinen. Pasanen maksoi myös näyttelijöilleen selkeästi enemmän kuin muut. En ollut myöskään tajunnut kuinka moni 1990-luvun hittisarja oli Pasasen tuottama.


”Pääasia, että on kivaa”, kuului Speden motto. Samaistun tähän paljon. Ymmärrän hänen elämänfilosofiansa. Hauskaa ei kuitenkaan saanut tehdä muiden kustannuksella. Se periaate nousee näinä vihapuheen aikoina arvoon arvaamattomaan. Arvostan myös paljon hänen periaateettaan olla tekemättä huumoria uskonnosta, poliikasta ja seksistä. Ne ovat mielestäni laiska ja helppo tapa tehdä huumoria, erityisesti navan alapuolelle sijoittuvat jutut alkavat oolla tylsiä. Vaatii paljon enemmän älyä keksiä hauskoja juttua näiden aihealueiden ulkopuolelta. Sitä Spedeltä löytyi. Hän oli Mensan jäsen, en ihmettele yhtään.



Tämän kirjan julkaisu ilahdutti minua suuresti, eihän tästä 1960-luvun folkrockin suurimmasta ikonisesta duosta oltu aiemmin julkaistu mitään suomenkielellä. Kiintoisaa! Varsinkin, kun kirjailijakin Tenho Immonen oli jo tuttu nimi.


Vaikka suurimmat hitit olivatkin tuttuja, itse miehistä en tiennytkään mitään. Henkilökuvien suhteen ei siis ollut mitään odotuksia, koska mitään en ollut aiemmin lukenut, en edes lehtiartikkeleita. Nyt kirjaa lukiessa mietinkin,miksi näin on ollut? Miksi en ole ollut kiinnostunut Simonista ja Garfunkelista, ovathan heidän levynsä legendaarisia.


Miltei aivan alkumetreiltä alkaen käy selväksi, ettei miesten yhteinen tie ole ollut ruusuinen. Miesten erilaiset luonteet tulevat jo nuoruusvuosien kuvauksissa hyvin selville. Immonen kuvailee hyvin varsinkin Paul Simonin luonnetta. Jotenkin huomaamatta asetuin tarinassa Garfunkelin "puolelle". Simonista piirtyy ärsyttävä kuva, hän ei liene mitenkään helppo ihminen. Yllätyksenä tuli myös se, ettei Simonin sävellystyö ollut kovinkaan vuolasta, vaan hänellä oli säveltämisen kanssa ajoittain suuria vaikeuksia. Varsinkin, jos kyse oli tilaustyöstä.


Simon koki paljon paineita säveltämisestä, mikä vaikutti myös miehen moraaliin. Oli yllätyksellistä lukea, että hän pisti nimiinsä sellaistakin materiaalia, jota hän ei ole itse säveltänyt. Hyi! Simon oli myös kateellinen Garfunkelille Bridge over trouble waterista, koska alkunperin Art lauloi sen yksin. Simon kertoo katuneensa päätöstään. Hän tahtoi myös puuttua Artin stemmoihin, kun he yrittivät myöhemipinä vuosina levyttää yhdessä. Voi, mikä pieni mies.


Immonen nostaa Paul Simonin suurempaan rooliin, mikä on tietysti perusteltua, koska hän on vastannut lähes kaikesta materiaalista. Art Garfunkelin levytys- ja näyttelijäuraa käydään myös läpi, mutta aika ohuelti. En tiedä, olisinko halunnutkaan lukea enempää, koska levyt eivät olleet minulle kovinkaan tuttuja. Toisaalta tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Oli mielenkiintoista lukea Garfunkelin kävelymatkoista. Hän saattoi kävellä viikkotolkulla ja samalla kirjoittaa ylös ajatuksiaan. Kirja etenee kronologisesti ja levytykset rytmittävät kerrontaa. Miesten yksityiselämä kulkee siinä rinnalla ja jää välllä pakostakin ohueksi. Yleensä kuunntelen musiikkia aina lukiessani, mutta nyt piti myöntää, ettei tämä uppoa minuun. Sen vuoksi teksti tuntui ajoittain luettomaiselta, sillä kappaleet, joita kuvailtiin yksityiskohtaisesti, eivät kertoneet minulle mitään. En siis edelleenkään innostunut tästä duosta, mutta kirjan ansiosta tiedän heistä paljon enemmän.

Viimeisimmät postaukset
Etsi tagin mukaan
OTA YHTEYTTÄ
LÄHETÄ MINULLE VIESTI!

Kiitos! Viesti lähetetty!

SEURAA MINUA
  • Facebook Clean
  • LinkedIn Social Icon
  • Instagram Social Icon

    © 2017 Heli Mäki

    bottom of page