Jagger - Mark Spitz

Aaaaaarg!

Tämä oli aivan kauhea. Enpä pitkään aikaan olekaan lukenut näin huonoa elämäkertaa. Oikeastaan tämä ei ole edes elämäkerta, vaan jonkin sortin selvitys Jaggerin urasta ja siihen vaikuttaneista asioista.

Kun Rolling Stonesista puhutaan, niin minua on aina kiehtonut Keithin persoona paljon enemmän. Mick on jäänyt jotenkin etäiseksi, ja jopa kuivakkaan oloiseksi. Niinpä olikin innoissani, kun huomasin tämän kirjan ilmestyneen. Ehkäpä nyt käsitykseni muuttuu, kun saan tietää lisää.

Itseasiassa oli yllätys, että Spitz on perustanut kirjansa juuri tälle kahtiajaolle: Keith vastaan Mick. Kirja lienee kirjoitettu myös eräänlaisena vastaiskuna Keithin omaelämä-kerralle. Spitzin lähtökohtana on, että Mick on ehdoton ykkönen näistä kahdesta rockin suurmiehestä. Tällä kirjalla hän aikoo todistaa sen. Kirjasta välityy voimakkaasti sellainen kuva, että se on fanin kirjoittama ylistys suuresta sankaristaan.

Koska Mick Jagger ei ole ollut mukana milläänlailla tämän kirjan tekemisessä, kirja on jo senkin vuoksi tuomittu epäonnistumaan ehyen henkilökuvan luomisessa. Uutta tietoa on vain nimeksi. Kirjassa kerrotaan yhtä paljon, jollei enemmän, itse bändistä kuin Jaggerista itsestään. Kohteen ympärillä pyöritään; haastatellaan tuttujen tuttuja, kerrataan vanhoja haastatteluja ja siteerataan jo aiemmin Jaggerista kirjoitettua. Itse kohteeseen ei päästä käsiksi juurikaan.

Marc Spitz kertoo sen sijaan paljon muutamasta yksittäisestä tapahtumasta yksityiskohtaisesti. Esille pääsevät huotoaseman seinään pissiminen, pidätys huumeriden hallussapidosta ja käytöstä vuonna 1967 ja surullinen, ihmishengen vaatinut, Altamotin konsertti vuodelta 1969. Nämä ovatkin harvat kiinnostavat jutut kirjassa. Toisaalta nämäkin osuudet olisi vaatineet toimittamista, etteivät olisi olleet niin hajanaisia.

Tästä jäi lähinnä suuttunut olo.

Kuva: Siebbi / Wikimedia Commonsemumielin yhtyä Stones-entusiastin arveluun.