Elämä - Keith Richards
- 12.12.2013
- 2 min käytetty lukemiseen
Keith Richards on i-h-a-n-a! Tämän kirja ilmestyminen oli minulle suuri ilon aihe ja onneksi ei tuottanut pettymystä. Kirjassa on yli viisisataa sivua rock n' rollin historiaa. Tiiliskivellinen tarinoita musiikin takaa! Nautin joka sivusta!
Täysin itse Keith ei ole tätä elämäkertaansa kirjoittanut, vaan hänella on ollur apuna kokenut toimittaja James Fox, joka tosin mainitaan esipuheessa tekstin toimittajan roolissa. Minulle oli yllätys, että Keith on pitänyt päiväkirjaa kaikki nämä vuodet. Ei varmaankaan säännöllisesti, mutta kuitenkin. Se selittää todella tarkat muistikuvat tapahtumista. Kirjassa on tarinoinnin tuntua, aivan kuin istuisi Keithin kanssa juttelemassa ja nauramassa yhdessä kaikille edesottamuksille. Kuulen mielessäni Keithin käheän, vähän pirullisen, naurun.
Teksti tempaa mukaan heti alusta alkaen ja pitää otteessaan, jopa niisäs kohdin, jossa kerrotaan kitaroiden virityksistä - sivu tolkulla. Niin poikamaisen innostunut Keith on ja se välittyy tekstistä. Avoimen virityksen merkitys Stones-soundiin ei jää lukijalle epäselväksi.
Rento ja vähän huolimaton ulkomuoto ja hajamielinen esiintyminen kätkee alleen todella korkealla ammattietiikalla varustetun rockmuusikon, jolla on laaja tietämys musiikista. Rakkaus bluesiin ja ertyisesti Chuck Berryyn saa paljon tilaa. Keithin unelmien täytymys soittaa Chuck Berryn kanssa keikalla kerrotaan hyvin tarkasti ja samalla tuodaan esiin Berryn vaikea luonne. Näiden kitaralegendojen yhteinen konsertti on hykerryttävää luettavaa ja Keithin pitkäpinnaisuus ansaitsee hatun noston. Chuck Berryn omassa elämäkerrassa ei tästä yhteisestä ponnistuksesta tainut juurikaan mainintoja olla.
Tarina alkaa luonnollisesti lapsuudesta sodan jälkeisessä Englannissa. Keithin isoisä oli muusikko, joka opetti pojan soittamaan kitaraa ja loppu onkin istten historiaa. Kirjassa läpi käydään kaikki jo tutuksi tulleet Stones tapaukset vuosien varrelta, muttei niitä ole yhtään tylsää lukea. On jotenkin eri asia kuulla tapahtumat mukana olleen kertomana kuin lukea jonkin ulkopuolisen kirjoittamaa. Jotain uuttakin toki löytyy; uusi asia ainakin minulle oli Keithin suhde Ronnie Spectoriin!
Tekstissä on paljon huumoria ja Keith on usein myös ilkeä, varsinkin Jaggerista kertoessaan. Miesten suhde on niin kompleksinen kuin kaikissa muissakin teoksissa on annettu ymmärtää. Hän käyttää toistuvasti säveltäjäparistaan nimeä Brenda. Voin olla tietenkin puolueellinen tässä, mutta jotenkin kaiken kettuilun läpi paistaa kuitenkin huumori ja lempeys. En osannut ainakaan itse ottaa aivan tosissani kaikkea ilkeilyä.
Huumori värittää myös niitä kirjan osia, joissa puhutaan huumeiden käytöstä. Keith kertoo asiat rehellisesti, muttei kuitenkaan hirveästi katuen. Toisaalta en mitään synnintunnustusta ja itsensä ruoskintaa odottanutkaan. Keithin poikaa Marlonia käy kyllä sääliksi, poika parka kyllä joutui näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Mieleeni jäi erityisesti se, että Keith otti pojan mukaansa kiertueille, koska ei uskaltanut jättää poikaa kotiin äitinsä kanssa. Kiertue-elämä ei liene ollut myöskään sopivaa pikkulapselle. Kuitenkin jossain huumehuurujen pahimmassakin vaiheessa Keith on rakastava perheenisä ja lopulta pystyi irroittautumaan huumekierteestä juuri lastensa takia.
Tämä oli nautinto lukea. Suuri sydän, suuri rakkaus musiikiin, mutta välillä; love hurts.
Kommentit