My generation - rocklegendan elämäkerta - Roger Daltrey

Tämä kiinnosti heti, kun huomasin kirjakaupassa. Piti kuitenkin malttaa mielensä, sillä kirja päätyi lahjaksi joulupukin konttiin. Kuitenkin heti siihen tartuin, kun se lahjan saajalta vapautui.

The Who on yksi maailman suurimmista bändeistä. Vaikken ole koskaan mikään iso fani ollutkaan, tarina ja aikakausi kiinnostivat kovasti. Olin lukenut Peter Townshendin elämäkerran aiemmin ja se oli jättänyt minut hämmentyneeseen tilaan. Sen vuoksi odotin tältä kirjalta enemmän. Daltrey perusti The Whon vuonna 1964 yhdessä Pete Townshendin ja John Entwistlen kanssa. Keith Moon liittyi bändiin vähän myöhemmin. Tästä poikeuksellisen lahjakkaasta nelikosta halusin kuulla lisää.

Kirja etenee kronologisesti ja alkaa Daltreyn lapsuudesta. Käännekohdaksi hänen lapsuudessaan muodostui muutto uudelle asuinalueelle ja uuteen kouluun. Roger ei sopeutunut uusiin kuvioihin ja ajatui pikku hiljaa vaikeuksiin. Lopulta hänet erotettiin koulusta, johon viittaa myös kirjan englanninkielinen nimi: Thanks a lot mr Kibblewhite. Herra Kibblewhite oli koulun rehtori, joka erottaessaan Daltryn ilmoitti 15-vuotiaalle, ettei hänestä koskaan tulisi mitään.

Kirja on todella nopea luettava, sillä teksti on hyvin kevyttä. Mielestäni liiankin kevyttä, sillä odotin enemmän tarinaa varsinkin musiikista. Se jäi valitettavasti vähälle tässä(kin) kirjassa. Toisaalta kyse on elämäkerrasta, mutta jotenkin sitä kai olettaa, että musiikki olisi kuitenkin suuremmassa roolissa. Janoan yhä enemmän, että saisin lukea, miten musiikki on vaikuttanut näiden rocklegendojen sielunmaailmaan, mitä ajatuksia se on heissä herättänyt jne. Jotain filosofista otetta varmaankin kaipaan. Kirjassa käydään kyllä läpi kaikki the Whon legandaariset keikat ja niillä sattuneet edesottamukset sekä bändinjäsenten keskinäisiä välejä kuvattaan myös. John Entwhisle jää kuitenkin aivan pikkuriikkiseen rooliin, mikä on mielestäni outoa.

Kirjan teksti olisi vaatinut enemmän toimittamista. Eteen pompsahtaa yllättäen nimiä, joita ei ollut aiemmi kerrottu, mutta lukijan tulisi tietää kenestä on kyse. Samoin välillä tapahtumat hyppivät ja jäävät irrallisiksi. Myös tarinan kuljetuksessa on epätasaisuutta, välillä se on hyvinkin intensiivistä ja välillä taas pinnallista. Kuitenkin kirjassa on paljon mielenkiintoista ja lukukokemus ihan mukiin menevä.

Yllättävin seikka kirjassa on se, kuinka erillinen osa Daltry on bändiä ollut. Hänet jopa oli erotettu bändistä joksikin aikaa. Syynä oli muiden bändin jäsenten huumeiden käyttö, joka alkoi vaikuttaa bändin soittoon. Lopulta Daltrey heitti Moonin pillerit vessanpöntöstä alas ja tämä aiheutti käsirysyn miesten välillä. Muutenkaan Daltrey ei sopeutunut railakkaasseen rocklämään, josta varsinkin Keith Moon tuli kuuluisaksi. Hän majoittui eri hotelleihin kuin muu bändi, koska kyllästyi jatkuviin häätöihin keskellä yötä. Säilyttääkseen äänensä, hän tarvitsi kunnolliset yöunet.

Mielenkiintoisemmat kirjan osat käsittelivät rockooppera Tommyn leytystä ja siitä tehdyn elokuvan kuvauksia. Daltrey valittiin elokuvan pääosaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta näyttelemisestä. Vaikkei hänellä ollutkaan puheosuuksia, joutui hän tekemään mitä erikoisempia temppuja, esimerkiksi laulamaan ja samalla lentämään riippuvarjolla. Hän ei ollut koskaa lentänyt sellaisella. Tommy kuuluu myös minun suosikkeihin, joten onneksi siihen oli käytetty paljon kirjan sivuja. Kauniina yksityiskohtana ei mieleen Daltreyn kokemus See me, feel me laulusta. Kaksi kertaa on käynyt niin, että koko keikka on soitettu sateessa, mutta kun See mee, feel me on alkanut, aurinko on tullut esiin. Huikeaa!

https://www.youtube.com/watch?v=gV53Y1AsD_o