top of page

"Aina nenä kirjassa!"

Olen pitänyt lukupäiväkirjaa vuodesta 2002. Pitkäaikainen haaveeni on pikku hiljaa siirtää päiväkirjani blogin muotoon.  Pääasiassa luen elämäkertoja ja poliittista historiaa. Rakastan pop-kulttuuria! Kesäni on pyhitetty dekkareille. Kirjoja on satoja. 

Päivitetty: 31.1.2022



Tämä on itse asiassa kirja, jonka minun piti kirjoittaa. Olin jo vuosikausia miettinyt, miksi George Harrisonista ei ole olemassa yhtään suomenkielistä elämäkertaa. John Lennonista ja Paul McCartneysta on olemassa lukuisia elämäkertoja suomeksi, omassa hyllyssäkin useita. Olin jo ryhtynyt vakavasti miettimään, että minunko tämä on tosiaan kirjoitettava! Tähän ajatukseen nojauten olin jo ryhtynyt vähän keräilemään kasaan aineistoa ja käymään läpi omia Beatles-aineistoja ja kirjallisuutta. Kuitenkin syntymäpäivälahjaksi tulla tupsahti tämä kirja; vihdoin lähitarkastelussa George.


Pitkästä aikaa tämä lukukokemus tuntui aika voimakkaasti. Tämä ei johtunut siitä, että Thomson olisi kirjoittanut jotenkin poikkeuksellisen hyvin, vaan siitä, etten yksinkertaisesti pitänyt lukemastani. Vuosien saatossa olin muodostanut itselleni kuvan Georgesta, suuresti rakastamani bändin hiljaisesta, mutta lahjakkaasta kitaristista. Thomson pyyhki mielikuvillani lattiaa. Hän piirsi Harrisonista kaksijakoisen kuvan, miehen, joka toisaalta haki elämäänsä henkisyyttä, mutta toisaalta rakasti rocktähden elämää. Hän inhosi kuuluisuutta, mutta käytti hyväkseen asemaansa ja sen mukana tuomia etuoikeuksia.


Minunkin suhtautumiseni kirjan lukemiseen oli kaksijakoinen: tavallaan tahdoin lukea kirjaa, mutta toisaalta en tahtonut kuulla niistä asioista, joista kirjassa kerrotiin. Pohdin paljon, miksi tämä kirja vaikutti minuun niin voimakkaasti. Ymmärsin lopulta, että olin loukkaantunut. Olin loukkaantunut Georgelle. Vaikka tiesin, ettei George välittänyt Beatlemanian vuosista ja asema Lennonin ja McCartneyn puristuksissa ei ollut kaikkein mukavin paikka tehdä musiikkia, tuli Georgen vihamielinenkin asenne The Beatlesia kohtaa täytenä yllätyksenä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että kaikki se upea musiikki olisi ollut yhdentekevää. Musiikki, joka on antanut minulle ja miljoonille ihmisille niin paljon. Siitä pitää olla ylpeä! Hämmennystäni lisäsivät myös tiedot, ettei George ollut kuitenkaan ymmärtänyt sävellystensä merkitystä faneilleen. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, että hän oli Japanin kiertueen harjoituksissa soittanut Something-kappaleeseen aivan erilaisen kitarasoolon. Kun muu bändi oli asiasta huomauttanut ja kysynyt miksei hän soita sitä "oikeaa" sooloa, George oli ollut hämmentynyt eikä ollut ymmärtänyt soolon olevan olennainen osa kappaletta.


Kirjaa lukiessa tulin ajatelleeksi, etten pidä Georgesta enää. Välillä teki mieli huutaa ääneen: ettäs kehtaat! Harrison koki tukahtuvansa The Beatlesissä. Mutta kun hän vihdoin pääsi irti vihaamastaan yhtyeestä, ei suurta luovuuden aikaa kestänyt pari levyä kauempaa. Niidenkin biisit oli sävellyt suurimmaksi osaksi The Beatlesin aikana. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että Harrison tarvitsi sittenkin The Beatlesia, sillä kaikkein hienoimmat sävellykset ovat juuri yhtyeen viimeisiltä vuosilta tai heti hajoamisen jälkeen. Hän tarvitsi Lennonin ja McCartneyta innoittajikseen tai paremminkin vastustajikseen. Siitäs sait, George, siitäs sait!


Vaikeaa on myös ymmärtää, ettei hän huomannut My sweet lordin muistuttavan niin paljon He´s so fine-kappaletta. Osaltaan varmaan tiedostamatonta ja huonoa tuuriakin, mutta kuitenkin. The Chiffonsien kappale oli kuitenkin listaykkönen vuonna 1963. Plagiointiin liittyvät oikeudenkäynnit kestivät vuoteen 1998 saakka. Itse laulu oli levytetty vuonna 1970. Tämä ja lukuisat muut oikeudenkäynnit, joita George elämänsä aikana kävi, rasittivat varmasti häntä ja kenties edesauttoivat myös sairastumista. Hengellisyys näytteli suurta osaa hänen elämässään, mutta sekin oli kausittaista.


Elämäkertana kirja oli hyvä. Ja tekihän se vaikutuksen, mikä on hyvän kirjan merkki. Henkilökohtaisen elämästä olisi saanut paljon mehukkaampia juttuja tiristettyä. Etenkin Georgen vaimon Pattyn ja Eric Claptonin suhteesta. Asiaa käsitellään hyvin neutraalisti, samoin kuin Georgen ajoittaista huumeiden käyttöä. Enimmäikseen tämä on musiikkihistoriaa, mikä tietysti onkin hyvä.


Kuuntelin Georgen levyjä läpi samalla kuin kuin tätä. En kuitenkaan kaikkia, sillä osa levyistä ei todellakaan tee kunniaa Georgelle. Hauskaa oli lukea Traveling Wilburysien edesottamuksista, sillä kokoonpano kyseisessä orkesterissa oli hyvin poikkeuksellinen ja muistan hittibiisit 1980-luvun lopulta oikein hyvin. Roy Orbison, Jeff Lynne, Bob Dylan ja Tom Petty, Georgen unelmabändi. Hän tahtoi vain soittaa bändissä ja pitää hauskaa. Ah, mukavaa. Itsekin huokaisin helpotuksesta tässä vaiheessa kirjaa. Mieleeni juolahti myös, ettei Roy Orbisonista taida myöskään olla suomenkielistä elämäkertaa, vai onko?



Katsoin myös samalla Georgesta tehtyä dokumenttia "Living in the material world", vaikka olin nähnyt sen jo useampaan kertaan. Hain jotenkin vahvistusta kirjalle tai toisinpäin. Silti olo kirjan jälkeen jäi sekavaksi. Olin iloinen, kun se päättyi, vaikken tietenkään iloitse Georgen kuolemasta.


Voi George! Minkälainen mies sinä olit? Olen hämmentynyt. Kaikesta huolimatta latasin kännykän soittoääneksi " Here comes the sun".





Päivitetty: 31.1.2022



Kultainen jumala! Tai kreikkalainen jumala, kuten itse olen Robert Plantia kuvaillut. Mikä ääni, mikä mies! Näissä tunnelmissa tartuin kirjaan, jossa kerrottiin yhden idolini elämästä.


Aiemmin olin lukenut ainoastaan Led Zeppeliinistä kertovan Jumalten Vasara teoksen, joka jätti vähän tyhjän olon. Sen suhteen olin siis nälkäinen kirjasta saatavan tiedon suhteen. Innostusta lannisti hieman se, ettei Plant ollut itse suostunut kirjailijan haastatteluihin eli elämäkerta ei ollut virallinen. Toisaalta hän ei ollut yrittänyt estää lähipiirin haastatteluja. Niitä olikin tehty melkoisesti, joten kirja oli hyvä epäviralliseksi elämäkerraksi. Yleensä itse kohteen ympäriltä luotaavat kuvakset ovat olleet pettymyksiä, myös musiikkihistoriallisesti.


Kirja etenei kronologisesti. Eniten nautin lukea kirjan alkuosaa 1960-luvun tapatumista. Oikein kihisin innosta päästessäni iltaisin uppoamaan svengaavan Lontoon kuvioihin. Sitkeydestä ei Plantia voi moittia, kova oli nuorella miehellä hinku laulajaksi. Kuljin Robertin mukana clubeilla ja eri artistien keikoilla. Musiikki ja erityisesti blues vei miehen mennessään ja tavattuaan Jimmy Pagen, loppu onkin sitten historiaa.


Kirjassa käydään läpi lyhyesti kaikki Led Zeppelinin levytykset. Kuuntelin ne kaikki läpi samalla kuin luin niiden säveltämis- ja nauhoitusvaiheita. Se oli hauskaa; teksti sai syvemmän ulottuvuuden musiikista. Ilman musiikin kuuntelua kirja olisi jäänyt köykäisemmäksi, ainakin luulen niin. Led Zeppelinin osuus kulkee aika ripeästi ja loppupään levyt jäävät hyvin vähille maininnoille. Kirjassa tuodaan esiin myös yhtyeen raju keikkaelämä; hotellien hävitykset, viina, huumeet ja naiset. Onneksi asia sivutetaan hyvin nopeasti, sillä niissä ei ole ainakaan minulle mitään kiinnostavaa.


Yksityisestä puolesta perheen isänä kerrotaan pintapuolisesti. Perhe-elämästä jäi mieleen ajan viettäminen maatilalla, joka toimi Plantin pakopaikkaina. Pojan yllättävä kuolema sivutettaan kirjassa yllättävän köykäisesti, vaikka sillä näyttäisi olevan Plantin elämän jatkokuvioihin todella suuri merkitys. Olisi myös ollut mukavaa tietää, mitä Plantin lapsista on aikuisena tullut.


Jatkoin levyjen kuuntelua kirjan edetessä Plantin soolouraan. Osa levyistä olivat tuntemattomia, muutamat löytyivät myös omasta levykokoelmasta. Hauska muisto heti 1980-luvun alusta on hittimittarin eräs jakso, jonka nauhoitin c-kasetille suoraan tv:sta. Siinä oli mukana The Honeydrippersien Sea of Love, 1950-luvun tyylisen siirappisen slovarin, jota sitten ahkerasti kuuntelin kasetilta. Vasta vuosien päästä tajusin, että kyseisen bändin laulaja oli Robert Plant ja kitarassa vilahtivat Jimmy Page ja Jeff Beck. :D Paras löytö soololevytyksistä oli Alison Kraussin levytetty Raising Sand, joka oli voittanut Grammynkin. Minulle täysin uutta musaa ja tykkäsin kovasti levyn tunnelmasta. Kuuntelin levyä aamuisin, kun luin kirjaa ja join kahvia. Nämä nautinnolliset aamut kruunasivat tämän lukukokemuksen.










Päivitetty: 31.1.2022


Tanskalainen ystäväni oli luonani kylässä ja kiertelimme kirjakaupassa. Hän nappasi hyllystä kirjan ja ojensi minulle. "You should read this, the author is very good." Näin edessäni ensimmäisen kerran nimen Jussi Adler-Olsen.


Vanki aloittaa Osasto Q-sarjan. Poliisin erikoisosaston, Osasto Q:n tehtävänä on käydä läpi selvittämättä jääneitä rikoksia. Ostin kolme ensimmmäistä osaa valmiina pakettina, sillä luotin ystäväni arvioon kirjojen laadusta.


Vanki on juoneltaan varsin perinteinen poliisiromaani. Ensimmäinen selvittämätön rikos osasto Q:n pöydällä onkauniin ja menestyneen poliitikko Merete Lynggaardin katoamistapaus. Kirjan päähenkilö on apulaiskomisario Carl Mørck, joka on tuttuun tapaan vähän jöröhkö mies, jolla on vaikeuksia niin työ- kuin yksityiselämässäänkin. Aika tyyppillinen dekkareiden päähenkilö. Sivuhenkilöistä löytyy humoristisia piirteitä. Suosikkini on assistenttina toimiva Hasel el Assafi.



Teksti liikkuu kahdessa eri ajassa, joten lukija on poliiseja edellä tapahtumissa. Rikoksen toteuttamistapa on poikkeuksellinen, vastaavaa ei ainakaan minun eteeni ole tullut. Rikoksen motiivi oli yllättävä. Vangissa on väkivaltaa kuvattu aika vähän, vaan se kuvataan sitä kokevan henkilön ajatusten ja ahdistuksen kautta. Tässä onkin onnistuttu hyvin. Jännittävä dekkari, joka petasi hyvin tietä seuraavalle osalle.

Viimeisimmät postaukset
Etsi tagin mukaan
OTA YHTEYTTÄ
LÄHETÄ MINULLE VIESTI!

Kiitos! Viesti lähetetty!

SEURAA MINUA
  • Facebook Clean
  • LinkedIn Social Icon
  • Instagram Social Icon

    © 2017 Heli Mäki

    bottom of page