Keith Richards on i-h-a-n-a! Tämän kirja ilmestyminen oli minulle suuri ilon aihe ja onneksi ei tuottanut pettymystä. Kirjassa on yli viisisataa sivua rock n' rollin historiaa. Tiiliskivellinen tarinoita musiikin takaa! Nautin joka sivusta!
Täysin itse Keith ei ole tätä elämäkertaansa kirjoittanut, vaan hänella on ollur apuna kokenut toimittaja James Fox, joka tosin mainitaan esipuheessa tekstin toimittajan roolissa. Minulle oli yllätys, että Keith on pitänyt päiväkirjaa kaikki nämä vuodet. Ei varmaankaan säännöllisesti, mutta kuitenkin. Se selittää todella tarkat muistikuvat tapahtumista. Kirjassa on tarinoinnin tuntua, aivan kuin istuisi Keithin kanssa juttelemassa ja nauramassa yhdessä kaikille edesottamuksille. Kuulen mielessäni Keithin käheän, vähän pirullisen, naurun.
Teksti tempaa mukaan heti alusta alkaen ja pitää otteessaan, jopa niisäs kohdin, jossa kerrotaan kitaroiden virityksistä - sivu tolkulla. Niin poikamaisen innostunut Keith on ja se välittyy tekstistä. Avoimen virityksen merkitys Stones-soundiin ei jää lukijalle epäselväksi.
Rento ja vähän huolimaton ulkomuoto ja hajamielinen esiintyminen kätkee alleen todella korkealla ammattietiikalla varustetun rockmuusikon, jolla on laaja tietämys musiikista. Rakkaus bluesiin ja ertyisesti Chuck Berryyn saa paljon tilaa. Keithin unelmien täytymys soittaa Chuck Berryn kanssa keikalla kerrotaan hyvin tarkasti ja samalla tuodaan esiin Berryn vaikea luonne. Näiden kitaralegendojen yhteinen konsertti on hykerryttävää luettavaa ja Keithin pitkäpinnaisuus ansaitsee hatun noston. Chuck Berryn omassa elämäkerrassa ei tästä yhteisestä ponnistuksesta tainut juurikaan mainintoja olla.
Tarina alkaa luonnollisesti lapsuudesta sodan jälkeisessä Englannissa. Keithin isoisä oli muusikko, joka opetti pojan soittamaan kitaraa ja loppu onkin istten historiaa. Kirjassa läpi käydään kaikki jo tutuksi tulleet Stones tapaukset vuosien varrelta, muttei niitä ole yhtään tylsää lukea. On jotenkin eri asia kuulla tapahtumat mukana olleen kertomana kuin lukea jonkin ulkopuolisen kirjoittamaa. Jotain uuttakin toki löytyy; uusi asia ainakin minulle oli Keithin suhde Ronnie Spectoriin!
Tekstissä on paljon huumoria ja Keith on usein myös ilkeä, varsinkin Jaggerista kertoessaan. Miesten suhde on niin kompleksinen kuin kaikissa muissakin teoksissa on annettu ymmärtää. Hän käyttää toistuvasti säveltäjäparistaan nimeä Brenda. Voin olla tietenkin puolueellinen tässä, mutta jotenkin kaiken kettuilun läpi paistaa kuitenkin huumori ja lempeys. En osannut ainakaan itse ottaa aivan tosissani kaikkea ilkeilyä.
Huumori värittää myös niitä kirjan osia, joissa puhutaan huumeiden käytöstä. Keith kertoo asiat rehellisesti, muttei kuitenkaan hirveästi katuen. Toisaalta en mitään synnintunnustusta ja itsensä ruoskintaa odottanutkaan. Keithin poikaa Marlonia käy kyllä sääliksi, poika parka kyllä joutui näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Mieleeni jäi erityisesti se, että Keith otti pojan mukaansa kiertueille, koska ei uskaltanut jättää poikaa kotiin äitinsä kanssa. Kiertue-elämä ei liene ollut myöskään sopivaa pikkulapselle. Kuitenkin jossain huumehuurujen pahimmassakin vaiheessa Keith on rakastava perheenisä ja lopulta pystyi irroittautumaan huumekierteestä juuri lastensa takia.
Tämä oli nautinto lukea. Suuri sydän, suuri rakkaus musiikiin, mutta välillä; love hurts.
Aaaaaarg!
Tämä oli aivan kauhea. Enpä pitkään aikaan olekaan lukenut näin huonoa elämäkertaa. Oikeastaan tämä ei ole edes elämäkerta, vaan jonkin sortin selvitys Jaggerin urasta ja siihen vaikuttaneista asioista.
Kun Rolling Stonesista puhutaan, niin minua on aina kiehtonut Keithin persoona paljon enemmän. Mick on jäänyt jotenkin etäiseksi, ja jopa kuivakkaan oloiseksi. Niinpä olikin innoissani, kun huomasin tämän kirjan ilmestyneen. Ehkäpä nyt käsitykseni muuttuu, kun saan tietää lisää.
Itseasiassa oli yllätys, että Spitz on perustanut kirjansa juuri tälle kahtiajaolle: Keith vastaan Mick. Kirja lienee kirjoitettu myös eräänlaisena vastaiskuna Keithin omaelämä-kerralle. Spitzin lähtökohtana on, että Mick on ehdoton ykkönen näistä kahdesta rockin suurmiehestä. Tällä kirjalla hän aikoo todistaa sen. Kirjasta välityy voimakkaasti sellainen kuva, että se on fanin kirjoittama ylistys suuresta sankaristaan.
Koska Mick Jagger ei ole ollut mukana milläänlailla tämän kirjan tekemisessä, kirja on jo senkin vuoksi tuomittu epäonnistumaan ehyen henkilökuvan luomisessa. Uutta tietoa on vain nimeksi. Kirjassa kerrotaan yhtä paljon, jollei enemmän, itse bändistä kuin Jaggerista itsestään. Kohteen ympärillä pyöritään; haastatellaan tuttujen tuttuja, kerrataan vanhoja haastatteluja ja siteerataan jo aiemmin Jaggerista kirjoitettua. Itse kohteeseen ei päästä käsiksi juurikaan.
Marc Spitz kertoo sen sijaan paljon muutamasta yksittäisestä tapahtumasta yksityiskohtaisesti. Esille pääsevät huotoaseman seinään pissiminen, pidätys huumeriden hallussapidosta ja käytöstä vuonna 1967 ja surullinen, ihmishengen vaatinut, Altamotin konsertti vuodelta 1969. Nämä ovatkin harvat kiinnostavat jutut kirjassa. Toisaalta nämäkin osuudet olisi vaatineet toimittamista, etteivät olisi olleet niin hajanaisia.
Tästä jäi lähinnä suuttunut olo.
Kuva: Siebbi / Wikimedia Commonsemumielin yhtyä Stones-entusiastin arveluun.
Mies parka! Se oli päällimmäinen asia mikä jäi tästä kirjasta mieleen.
Paitsi tarina Jerry Lee Lewisin elämästä, tämä kirja on myös tarina varhaisen rock'n'rollin vaiheista. Aihe on todella herkullinen ja kiehtova. Tosches pystyy nivomaan mukaan myös ajan ja paikan kuvan myös syvästä etelästä, Lousianasta, missä Lewis kasvoi.
Ennen tämän kirjan lukemista olin nähnyt Great Balls on Fire- elokuvan, joten Lewisin elämänvaiheet olivat pääsääntöisesti tuttuja. Ainakin ne räikeimmät käänteet. Kuitenkin kirja pääsi yllättämään, eikä minulla ollut käsitystä siitä, kuinka sekaisin Lewisin elämä tuolloin oli ollut.
Aiemmin huomiotta jäänyt tekijä oli uskonto, jolla on suuri merkitys Yhdysvaltojen etelä valtioissa. Jerry Lee Lewisin suhde uskontoon oli ainakin minulle jäänyt pimentoon, enkä ole tullut sitä aiemmin ajatelleeksikaan. Tosches kuvaa hienoti syvästi uskonnollisen Jerry Leen pohtimassa omaa suhdettaa Jumalaan. Hän kokee kamppailevansa paholaisen kutsua vastaan, mutta halu soittaa syntisten musiikkia on suuri. Lisää painetta syntyy menesksestä, jonka hän saavuttaa soittamisella.
Toinen hämmästyttävä seikka, jota en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, oli Jerry Lee Lewisin suosion kesto 1950-luvulla. Se on yllättävän lyhyt. Suosiota ehti kestää neljän hitin verran. Jotenkin se oli piirtynyt mieleeni paljon pidempänä ajanjaksona. Tokihan hänellä oli lyhyempiä suosiopiikkejä 1960-luvullakin, muttei 1950-luvun killerimeininkiä enää koskaan.
Surullinen kirja, mutta ehkäpä jäi siksi mieleen.
